Viime viikonloppuna pistettiin laskukausi pakettiin Wappulounaan merkeissä. Allekirjoittaneelle se tarkoitti kuukauden kestäneen keikkakuvausputken päättymistä - ainakin hetkeksi.
On todella hämmentävää, kun joku tunnistaa mut jossain. Siis vaikka lähtöasetelma olisikin se, että seurataan toisiamme ja ollaan vaihdettu joskus muutama sana Instagramin kommenttiboxissa. Tunnetaan, mutta ei tunneta. Varsinkin kun allekirjoittaneen Instagramissa ei ole kovin montaa kuvaa omasta naamasta.
Ja vaikka sitä vähän hämmentyykin niissä tilanteissa, kun joku kysyy et "Ooksä Neea?" Tai kertoo tunnistaneensa mut mun blogista tai tykkäävänsä mun kuvista. Hämmennystä enemmän ne hetket lämmittää sydäntä. Tulee olo, että tekee jotain sellaista joka merkitsee ainakin jollekin jotakin (muullekin siis kuin itselleni..)
Kuvissa olevat Yung Hefe, Rowine, Tyttökojootit / DJ Mun jalat puutuu joka sunnuntai ja Fiktio tekivät mun lauantai-illasta oikein kivan. Ja myös minä itse, koska itseni pieneksi tuntemisesta huolimatta uskalsin kysyä, että saanko mä ottaa susta kuvan ja muutenkin olla sosiaalinen. Asia, jonka nimittäin tajusin tuona lauantaina seisoessani kylmästä hytisten terassilla selittäessäni valokuvaamisesta, kesästä, keikoista ja mustikoista: Hyvät keskustelut tekee mut onnelliseksi.
